Pro gradu: Miten varmuuden taso määräytyy kestävyysraportoinnin tarkastuksessa?

Kirjoittaja ja kuva: Rebekka Liski

Kestävyysraportointidirektiivi lähestyy varmuuden tasoa asteittain: ensin rajoitetulla ja siirtyen mahdollisesti myöhemmin kohtuullisen varmuuden tasolle. Vaikka rajoitettu ja kohtuullinen varmuus ovat saavuttaneet yleisesti hyväksytyn aseman, ei ole kiistatonta tapaa, miten varmuustasot saavutetaan. Näin ollen tutkielmani syventyy seitsemän asiantuntijahaastattelun avulla siihen, miten rajoitetun ja kohtuullisen varmuuden antavat varmennustoimeksiannot määrittyvät ja miten varmentajat tulkitsevat varmuustason käsitteitä.

Rajoitettu ja kohtuullinen varmuus käsitteinä

Rajoitettu varmuus tarkoittaa huomattavasti alhaisempaa varmuuden tasoa kuin kohtuullinen varmuus. Tarkastustoimenpiteet ja siten työmäärä on vähäisempiä rajoitetussa varmuudessa verrattuna kohtuulliseen varmuuteen. Rajoitetussa varmuudessa keskeistä on kielteinen ilmaisu siitä, ettei tarkastuksessa ole havaittu olennaista virheellisyyttä. Kohtuullisen varmuuden antavan toimeksiannon tarkoitus on puolestaan varmistua siitä, että tiedot ovat olennaisesti oikein.

Varmuuden tasot aiheuttavat haasteita ja epävarmuutta käsitteiden määrittelystä lähtien. Jotta varmennus voi lisätä tarkastuskohteen luotettavuutta, se ei voi perustua sattumanvaraisuuteen, vaan sen on tuotettava säännöllisesti tietty taso. Haasteet kumpuavat varmennuspalveluista koskevista perusperiaatteista sekä kestävyystekijöiden monimutkaisesta luonteesta.

Varmentajien käsitykset varmuustasoista

Tutkimustulokset osoittavat, että kestävyysraportoinnin varmennuksessa varmuustasojen saavuttaminen ei ole yksiselitteistä. Varmennusprosessin luontaiset rajoitteet tekevät mahdottomaksi määrittää tarkasti, millä keinoilla rajoitettu tai kohtuullinen varmuus saavutetaan. Vaikka käsitteet itsessään eivät aiheuta suuria ongelmia, todellinen varmuustaso voi vaihdella paljon eri toimeksiantojen välilä. Syynä on erilainen keinovalikoima, jolla varmuustaso saavutetaan, sillä ei ole mahdollista määritellä toimenpiteitä, jotka sopivat jokaiseen tilanteeseen.

Siitä huolimatta, että varmuustasojen välillä esiintyy häilyvyyttä, tätä ei nähdä kriittisenä ongelmana. Merkittävämpi riski liittyy odotuskuiluun – siihen, että raporttien käyttäjät saattavat tulkita varmennuksen luotettavuuden eri tavoin kuin varmentajat itse.

Jotta eroja todellisessa varmuustasossa voidaan kaventaa, vaaditaan

• yhtenäisiä varmennusstandardeja,
• alan metodologian ja käytännön kehittymistä sekä
• yleisesti raportointi- ja varmennusvuosia ja -kierroksia.

Rebekka Liski, KTM, Turun Yliopisto